ARVIOINTI omasta prosessista sekä valmiista tuotteesta
Prosessi oli pitkä ja työteliäs mutta erittäin antoisa. Mieleeni tulivat lukuisat kerrat kun ompelin serkkuni kanssa Lahdessa vaatekomerossa asuja nukeille (Barbeille). Nyt sain tehdä vähän isommalle prinsessalle mekon. Pitänee harkita ihan aikuisten kokoisia mekkoja, jos joskus löydän aikaa. Tilaus olisi jo odottamassa. ;0) Luulen että paras palkka tulee onnellisilta käyttäjiltä. Onnistuin mielestäni keskittymään olennaiseen jälkimmäisessä mekossa. Ensimmäinen oli opettelua ja siitä tuli jonkun prinsessan tyylinen ´kermakakkumainen´ mekko johtuen tyllistä. Jälkimmäinen on tyylilleni uskollisesti romanttinen (pitsit) mutta tavallista pelkistetympi ja siksi ehkä tyylikkäämpi. Olen tyytyväinen tuotteeseen ja mielestäni opin prosessin aikana monia (myöhemmin) hyödyllisiä asioita. Saattaa olla että mekkokokoelma kasvaa ajan myötä...
KURSSITYÖN RAPORTOINTI / DIDAKTINEN OSIO
Sitten se vaikein osio eli työn soveltaminen koulumaailmaan... Eri luokkatasoilla ko työn toteuttamisen pitää olla toki erilaista. Koska tein vaatteen, ajattelisin, että työ voisi olla nimellä LEMPIVAATTEENI tai pienemmillä LEMPIPIPONI! 5-6 -luokkalaisten kanssa voidaan toki tehdä jo vaatteita taitotasosta riippuen. Ajattelisin että vierailu johonkin näyttelyyn, jossa olisi vaatteita esillä, olisi hyvä motivointikeino. Kansalaisopiston kevätnäyttelyssä esimerkiksi oli esiliina ym vaatteita esillä. Kuvat lehdissä ja netissä voivat motivoida jotakuta. Koulussa voisi vierailla ompelija tai voisimme käydä paikallisessa ompelimossa katsomassa valmiita töitä. Jos ei aiheeksi oteta vaatetusta, löytyy lahjaideoita paikallisesta Pilvilinnasta sekä Pyörnin Käsityökahvilasta. Pyytäisin oppilaita miettimään etukäteen, mikä olisi mieluinen/tarpeellinen tuote itselle tai kaverille, mummulle, kummille, äidille, isälle - ajankohdasta riippuen. Jos oma taitoni ei tuntuisi riittävän, voisin pyytää asiantuntijaa käymään ja kertomaan hyviä vinkkejä suunnitteluvaiheessa. Voisimme integroida keramiikkaa tai teknistä (puu, muovi, metalli) esimerkiksi tuotteen koristeluun, kuten nappeihin, koruihin ym. Koulussamme on yleensä myös toinen aikuinen (avustaja) ainakin välillä apuna käsityöryhmissä. Kahdet aivot ovat aina tehokkaammat ja voivat keksiä enemmän kuin yhdet. Korostaisin lapsillakin yhteistyön (aivoriihi) voimaa ja mahdollisuuksia. = )
Käsityöprosessi on aina niin laaja-alainen oppimistilanne (vierailuineen) että kaikkien tavoitteiden kirjaaminen etukäteen tuntuu mahdottomalta. Paitsi jonkin tekniikan oppimista (TIEDOT JA TAIDOT), haluan korostaa myös sosiaalista puolta, yhteistyötä, ystävällisyyttä, toisten auttamista (=KASVAMISEN TAIDOT). Toisen auttaminen ei ole itseltä pois! Huolellinen suunnittelu on jo ½ työstä ja kun tekniikat osataan, etenee työ vaivatta. Yhdessä voidaan miettiä myös haasteellisia kohtia ja joskus suunnitelmaa voidaan muuttaa. Järkevän työjärjestyksen mietinnässä voi apu olla tarpeen.
Työskentelyajaksi tarvitaan minimissään noin 2 kuukautta, koska poissaolojakin voi tulla. Monesti keväällä tuntuu kiire vaivaavan ja tuntien poisjääminen saa opettajan hikoilemaan keskeneräisten töitten takia. Ehkä välillä voisi olla ihan terveellistä jättää jokin koulutyö keskenkin ja antaa myös kodille vastuuta työn loppuun asti tekemisestä... Kaikki eivät tietenkään pysty kotona tekemään työtä, mutta joskus mieluisaa työtä voisi alaluokilla jatkaa vaikka seuraavalla lukukaudella!?
Eriyttäminen pitää miettiä tapauskohtaisesti. Haastavinta koulussa on se, että jos jokainen tekee jotain omanlaista työtä, tuntuu auttaminen jotenkin vielä mahdottomammalta. Toki kyseessä on totuttu toimintakulttuuri ja perinne, jossa on mallityö ja se yritetään toteuttaa mahdollisimman hyvin/samalla tavalla. Ehkä totuttelun myötä, voimme oppia myös sietämään erilaisuutta/yksilöllisyyttä ja koulun käsitöistä tulee merkityksellisempiä myös nykylapsille. Olen havainnut että työn arvostaminen on aika hukassa ja jopa vanhemmat saattavat hävittää keskeneräisiä (sekä valmiita) töitä. Mutta sekin lienee nykypäivän haasteita.
Onnistuneet työt ottaa mielellään käyttöön tai antaa lahjaksi ja ko jakson jälkeen voisi olla näyttely (tai muotinäytös) jossa työt esiteltäisiin koko koululle tai osalle koulua. Sekin voisi lisätä oman ja toisten työn arvostamista! Koulussamme on lasinen vitriini, johon valmiit työt laitetaan esille ja siellä kaikki näkevät ne tullessaan ruokalasta. Toki voisi ottaa uuden tavan käydä esimerkiksi juuri rinnakkaisluokassa esittelemässä työnsä: 3A-luokka ylpeänä esittää - LEMPIPIPONI! =0)
Prosessi oli pitkä ja työteliäs mutta erittäin antoisa. Mieleeni tulivat lukuisat kerrat kun ompelin serkkuni kanssa Lahdessa vaatekomerossa asuja nukeille (Barbeille). Nyt sain tehdä vähän isommalle prinsessalle mekon. Pitänee harkita ihan aikuisten kokoisia mekkoja, jos joskus löydän aikaa. Tilaus olisi jo odottamassa. ;0) Luulen että paras palkka tulee onnellisilta käyttäjiltä. Onnistuin mielestäni keskittymään olennaiseen jälkimmäisessä mekossa. Ensimmäinen oli opettelua ja siitä tuli jonkun prinsessan tyylinen ´kermakakkumainen´ mekko johtuen tyllistä. Jälkimmäinen on tyylilleni uskollisesti romanttinen (pitsit) mutta tavallista pelkistetympi ja siksi ehkä tyylikkäämpi. Olen tyytyväinen tuotteeseen ja mielestäni opin prosessin aikana monia (myöhemmin) hyödyllisiä asioita. Saattaa olla että mekkokokoelma kasvaa ajan myötä...
KURSSITYÖN RAPORTOINTI / DIDAKTINEN OSIO
Sitten se vaikein osio eli työn soveltaminen koulumaailmaan... Eri luokkatasoilla ko työn toteuttamisen pitää olla toki erilaista. Koska tein vaatteen, ajattelisin, että työ voisi olla nimellä LEMPIVAATTEENI tai pienemmillä LEMPIPIPONI! 5-6 -luokkalaisten kanssa voidaan toki tehdä jo vaatteita taitotasosta riippuen. Ajattelisin että vierailu johonkin näyttelyyn, jossa olisi vaatteita esillä, olisi hyvä motivointikeino. Kansalaisopiston kevätnäyttelyssä esimerkiksi oli esiliina ym vaatteita esillä. Kuvat lehdissä ja netissä voivat motivoida jotakuta. Koulussa voisi vierailla ompelija tai voisimme käydä paikallisessa ompelimossa katsomassa valmiita töitä. Jos ei aiheeksi oteta vaatetusta, löytyy lahjaideoita paikallisesta Pilvilinnasta sekä Pyörnin Käsityökahvilasta. Pyytäisin oppilaita miettimään etukäteen, mikä olisi mieluinen/tarpeellinen tuote itselle tai kaverille, mummulle, kummille, äidille, isälle - ajankohdasta riippuen. Jos oma taitoni ei tuntuisi riittävän, voisin pyytää asiantuntijaa käymään ja kertomaan hyviä vinkkejä suunnitteluvaiheessa. Voisimme integroida keramiikkaa tai teknistä (puu, muovi, metalli) esimerkiksi tuotteen koristeluun, kuten nappeihin, koruihin ym. Koulussamme on yleensä myös toinen aikuinen (avustaja) ainakin välillä apuna käsityöryhmissä. Kahdet aivot ovat aina tehokkaammat ja voivat keksiä enemmän kuin yhdet. Korostaisin lapsillakin yhteistyön (aivoriihi) voimaa ja mahdollisuuksia. = )
Käsityöprosessi on aina niin laaja-alainen oppimistilanne (vierailuineen) että kaikkien tavoitteiden kirjaaminen etukäteen tuntuu mahdottomalta. Paitsi jonkin tekniikan oppimista (TIEDOT JA TAIDOT), haluan korostaa myös sosiaalista puolta, yhteistyötä, ystävällisyyttä, toisten auttamista (=KASVAMISEN TAIDOT). Toisen auttaminen ei ole itseltä pois! Huolellinen suunnittelu on jo ½ työstä ja kun tekniikat osataan, etenee työ vaivatta. Yhdessä voidaan miettiä myös haasteellisia kohtia ja joskus suunnitelmaa voidaan muuttaa. Järkevän työjärjestyksen mietinnässä voi apu olla tarpeen.
Työskentelyajaksi tarvitaan minimissään noin 2 kuukautta, koska poissaolojakin voi tulla. Monesti keväällä tuntuu kiire vaivaavan ja tuntien poisjääminen saa opettajan hikoilemaan keskeneräisten töitten takia. Ehkä välillä voisi olla ihan terveellistä jättää jokin koulutyö keskenkin ja antaa myös kodille vastuuta työn loppuun asti tekemisestä... Kaikki eivät tietenkään pysty kotona tekemään työtä, mutta joskus mieluisaa työtä voisi alaluokilla jatkaa vaikka seuraavalla lukukaudella!?
Eriyttäminen pitää miettiä tapauskohtaisesti. Haastavinta koulussa on se, että jos jokainen tekee jotain omanlaista työtä, tuntuu auttaminen jotenkin vielä mahdottomammalta. Toki kyseessä on totuttu toimintakulttuuri ja perinne, jossa on mallityö ja se yritetään toteuttaa mahdollisimman hyvin/samalla tavalla. Ehkä totuttelun myötä, voimme oppia myös sietämään erilaisuutta/yksilöllisyyttä ja koulun käsitöistä tulee merkityksellisempiä myös nykylapsille. Olen havainnut että työn arvostaminen on aika hukassa ja jopa vanhemmat saattavat hävittää keskeneräisiä (sekä valmiita) töitä. Mutta sekin lienee nykypäivän haasteita.
Onnistuneet työt ottaa mielellään käyttöön tai antaa lahjaksi ja ko jakson jälkeen voisi olla näyttely (tai muotinäytös) jossa työt esiteltäisiin koko koululle tai osalle koulua. Sekin voisi lisätä oman ja toisten työn arvostamista! Koulussamme on lasinen vitriini, johon valmiit työt laitetaan esille ja siellä kaikki näkevät ne tullessaan ruokalasta. Toki voisi ottaa uuden tavan käydä esimerkiksi juuri rinnakkaisluokassa esittelemässä työnsä: 3A-luokka ylpeänä esittää - LEMPIPIPONI! =0)
Toivottavasti ensi viikolla arkihaasteeseeni ei kuulu ihan yhtä
paljon tavaraa kuin viime lähiopetusjakson yhtenä päivänä... ;0)
Kommentit
Lähetä kommentti